"To Say Nothing, To Do Nothing, Stops Nothing" -Roni McCall

torstai 19. syyskuuta 2013

Hiljaiset uhrit -video

Kylläpäs kesä taas kiirehti nopeasti ohi. Syksy saapuu uhkaavasti. Toisaalta vuodenajan vaihtuminen tuo aina jotain uutta ja jännittävää ilmoille. Ainakin yleensä syksyisin saan pontta esim. kirjoittamiseen. Nytkin pitkän tauon jälkeen päätin taas pohdiskella näppäimistön edessä kaikkea eläimiin ja veganismiin liittyen. Lisäksi vaihdoin blogin osoitteen. Uusi osoite on: www.arvokaselama.blogspot.fi .

Julkaisen tekstiä hieman myöhemmin, mutta tähän väliin lisään blogiini kokoamani videopätkän. Huomasin nimittäin, että vaikka kyseisen videon olen jo Facebook-ryhmässä (Rakkaudesta Eläimiin ja Luontoon) jakanut, en ole sitä tänne ehtinyt lisäämään. Kokosin tämän lyhyen videon jo useita kuukausia sitten Oikeutta Eläimille järjestön kuvia hyödyntäen. Suurkiitos siis OE -yhdistykselle!



Tässä kyseinen video, olkaa hyvä. Kuvat kertovat toisinaan enemmän kuin tuhat sanaa.Toivottavasti video herättää ajatuksia eläinten asemasta yhteiskunnassamme.







perjantai 29. maaliskuuta 2013

Pääsiäismunien Via Dolorosa

On jälleen koittanut pitkä perjantai ja pääsiäisen vietto on alkanut. Tänä vuonna pääsiäinen, joulun tavoin, on saanut ajatukset koko materiaalisen hömpötyksen taakse. Pääsiäisen vieton perimmäinen syy on  kristittyjen halu muistella Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Juutalainen pääsiäinen taas on juhla, jota vietetään Egyptin orjuuden päättymisen muistoksi. Tutkittuani (Wikipediasta) pääsiäisnoitien alkuperää luin minulle aivan uuden ja yllättävän tiedon: "Historiallisesti pääsiäisnoidat eli trullit ovat erityisesti kotieläimiä kohtaan pahantahtoisiksi uskottuja olentoja tai näitä esittäviä ihmisiä. -- Uskottiin, että kotieläimet ovat pitkäperjantain ja lankalauantain illan aikana alttiina pahalle. Toisaalta tuolloin harjoitettiin nimenomaan tätä uskomusta vahvistavia menoja, kuten esimerkiksi leikattiin eläimistä karvoja ja nahanpaloja." Kuulostaa julmalta. Harva menisi enää leikkaamaan kotieläimestään nahanpaloja. Silti todellisuus on tänä päivänä tuota kaikkea paljon karumpi. Ja vanha uskomus todella pitää paikkansa; kotieläimet ovat pääsiäisenä alttiina pahalle. Pahaa tekeviä trulleja on tasaisesti koko yhteiskuntamme täynnä.

Mikä tuosta kevään juhlasta tekee sitten niin ikävän? Minulle suurimmat surun aiheuttavat munien massatuotanto ja karitsojen (lue: lammaslapsien) elämän päättäminen aivan liian aikaisin. Perinteiset ruoat pitävät pintansa, vaikka tuotanto ei ole 6o-luvun tuotantomuotoa enää nähnytkään. Katselin eilen surullisena pääsiäiskorttivalikoimaa kaupan hyllyllä. Suurimmassa osassa iloinen tipu juoksenteli keväisellä niityllä muiden tipujen kanssa kanaemon vahtiessa leikkejä kortin reunassa. Jälleen kerran kaikki, ennenkaikkea lapset, ovat alttiina tuolle korttien yliampuvalle idyllille. Harrastajakanaloissa voin kuvitella näkeväni jokseenkin samankaltaisen kuvan, mitä korteissa. Kuitenkin tuollaisen romantiikan viljeleminen ja sen tekeminen vallitsevaksi ikään kuin totuudeksi on ilkeää mielten maalaamista. Meidän marketista ostamamme munat eivät liity tuohon maalaismaisemaan millään tavalla. Ei edes luomuna tuotetut!

Edelleen, mikä munantuotannosta tekee julmaa ja erilaista kuin korteissa? Ensinnäkin munantuotannossa kanaemo ei  ikinä pääse hautomaan muniaan, vaikka se on yksi voimakkaimmista kanan luonnollisen käyttäytymisen tarpeista. Me otamme munat, joita kanat munivat, maalamme kuoret ja käytämme sisällön ruokiimme. Tiedämme toki kaikki, että kanat ovat aluksi tipuja, jotka kuoriutuvat munista. Niin myös meidän pääsiäismunatehtaamme. Suomeen tuodaan ulkomailta munijakanojemme isovanhemmat. Niiden jälkeläiset hedelmöitetään ja siirretään siitoshalleihin, joissa kanat munivat hedelmöitettyjä munia. Munat taas siirretään hautomoihin, joissa tiput kuoriutuvat vajaan kolmen viikon päästä laatikoihin. Missään vaiheessa kana ei kohtaa munaa sen ulostulon jälkeen. Hautomon työntekijät siirtävät laatikoista meidän pääsiäiskorttejemme kaltaiset pienet höyhenpallerot liukuhihnalle, jossa työntekijät erottelevat kanan- ja kukonpojat toisistaan. Kukkopojat ovat munantuotannon kannalta turhakkeita, joten ne heitetään takaisin liukuhihnalle. Liukuhihnan päässä odottaa pienen höyhenpalleron viimeinen hengenveto. Kukkotipu tapetaan hiilidioksidilla, eikä kuolema ole nopea poisnukkuminen. Vastakuoriutunut linnunpoikanen sietää hiilidioksidia paremmin,joten taintumiseen ja kuolemaan kuluu pidempi aika kuin aikuisilla linnuilla. Osa tipuista heitetään elävänä suoraan silppuriin, joka todellisuudessa on nopeampi kuolema kuin hiilidioksidilla tainnutus, vaikka kuulostaakin ehkä meidän korvaamme karummalta. Kukkotipujen, sairaiden ja kuoriutumattomien munien matka päättyy siis ennen kuin ehti varsinaisesti alkaakaan. Kananpoikaset sen sijaan rokotetaan, laitetaan ahtaisiin laatikoihin ja matkalle kohti nuorikkokasvattamoita. Nuorikkokasvattamoissa linnut viettävät seuraavat 14–16 viikkoa, jonka jälkeen ne siirretään kanaloihin. Jokainen kana käy siis tämän kaiken lävitse, siirtyisi se sitten myöhemmin luomu- tai virikehäkkitilalle munimaan.

Kananpojalla ei syntyessään käynyt tuuri, kun vältti kuoleman kertaalleen. Suurin osa kanoista päätyy tiloille, joissa heillä on 600cm2 käytettävää tilaa koko kanan elämän ajan. Kun noin puolitoista vuotta on kulunut, kana ei jaksa enää tehokkaasti munia, ja on aika päättää kanojen päivät hiilidioksidilla. Matkan varrella moni on kuitenkin jo kuollut. Kanat on jalostettu tuottamaan munia niin paljon, että kananmunankuoren rakennusaineeksi kuluu suuria määriä kalsiumia kanan elimistöstä. Tästä seuraa ongelmia lintujen jaloissa ja rakenteissa. Toinen yleinen ongelma tiloilla on toisten kanayksilöiden nokkiminen ja haavoittuneiden syöminen. Kanalla on tarve munia piilossa. Tätä tarvetta ei tuotannossa oteta huomioon. Kananmunan tullessa ulos, työntyy osa kanan munanjohtimesta hetkellisesti ulos. Tuo lihamaisen näköinen kohta kanassa saa muut kanat nokkimaan perän aluetta, luullen sitä ruoaksi. Ahtaat tilat aiheuttavat aktiiviselle kanalle tekemisenpuutetta, josta syntyy häiriökäyttäytymistä. Munijakanojen ruhoja emme toki edes hyödynnä omaan ruokaamme, koska se on liian sitkeää ja kuivaa.

Kaikki tämä kärsimys, jotta me saisimme munia. Munia, joita emme tarvitse; emme pääsiäisen maalausperinteeseen, emmekä aamupalaksi tai kakkuihimme. Pääsiäisenä puhutaan paljon kärsimyksestä. Ja suurta kärsimystä pääsiäinen onkin, jos uskallamme katsoa värjäämiemme kananmunien historiaan. Kärsimysten tietä (Via Dolorosaa) kulkevat siellä pienemmän koivet yhä uudestaan päivästä toiseen. Haluammeko todella olla kotieläimille niitä pahaa tuottavia trulleja ja mahdollistaa tuon tuskan, vain jotta saisimme heidän munansa? Vai voisimmeko valita toisin ja toivoa, että voisimme Juutalaisen pääsiäisen tavoin juhlia tulevaisuudessa myös todellisen orjuuden päättymistä?

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Tarpeeton kärsimys

Ajantasainen Eläinsuojelulaki, 2. luku:
"Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty. Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet."

Mahtava laki, jos se toteutuisi juuri noiden lauseiden mukaisesti. Eläimet ovat monille meistä ystäviä, joille emme halua tuottaa kärsimystä. Eläinten ja luonnon suojeleminen on valtavan tärkeä asia. Eläinsuojelulain, nimensä mukaisesti, tulisi taata eläinten oikeanlainen kohtelu maassamme. Haluan kuitenkin hieman tarkemmin pohtia lain toteutumista käytännössä ja sitä kautta havahduttaa näkemään sen mahdolliset ristiriidat. Kaiken kaikkiaan eläinsuojelulaki on ehdottoman hyvä asia, jota vähintäänkin tulee noudattaa. Voimme kuitenkin tehdä myös paljon enemmän eläinten hyvinvoinnille kuin vain sen, mitä laki määrää.

Ensiksi meidän tulisi miettiä, mitä merkitsee lain mainitsena tarpeeton kipu ja tuska. Itse koen tarpeelliseksi kivuksi vain ja ainoastaan toimenpiteet, joiden katsotaan edistävän eläimen hyvinvointia jatkossa. Tälläiset toimenpiteet täytyy kuitenkin toteuttaa mahdollisimman vähän kipua tuottavasti, aivan kuten ihmistenkin kanssa toimittaisiin. Kyseisen toimenpiteen toteuttajana tulee olla ammattilainen. Tälläiseksi sallittaviksi ja hetkellisiksi kivuksi voisi laskea esimerkiksi lemmikkieläinten rokotukset, kastroloinnin ja steriloinnin, hammaskiven poiston ym. eläinlääkärin suorittamat toimenpiteet eläimen terveyden parantamiseksi. Mikäli jatkuvaa kärsimystä ja kipua ei voida millään tavalla poistaa, tulee eläimelle antaa mahdollisimman kivuton eutanasia.

Nopeasti luettuna eläinsuojelulain 2. luku kuulostaa hyvinkin moraaliselta. Ottaen kuitenkin huomioon, mitä tuo laki sallii, näkee tekstin lähinnä hienoina sanoina, joiden todellinen merkitys ei sisälly toteutukseen. Laki määrittelee tarpeen lähinnä ihmisen kulttuurillisen tradition perusteella. Laki sallii eläimen teurastuksen, koska tämän uskotaan/halutaan olevan tarpeellista. Henkinen tuska, jota tuotantoeläimet vankeudessa kokevat, on ilmeisesti myös tarpeellista, jotta saisimme nauttia eläinperäisiä tuotteita. Tarve on siis laissa enemmänkin ihmisen näennäinen tarve, perinne tai uskomus tarpeeseen. Tosiasiahan on, että ihminen ei tarvitse eläinperäisiä tuotteita elääkseen. Jokainen vegaani voi todistaa tämän. Uskon myös monen toteavan, että heidän hyvinvointinsa, niin fyysisesti kuin henkisesti, on parantunut kasvipohjaisen ruokavalion myötä. Ihmisellä ei ole siis fysiologista tarvetta eläimestä saatavaan lihaan, maitoon tai kananmuniin. Eikö siis eläintuotanto ja teurastaminen ole tarpeettoman kivun ja tuskan tuottamista, koska meillä ei ole siihen tarvetta?

Silmään pistävä kohta on myös eläinten fysiologiset ja käyttäytymistarpeet. Harva meistä tietää tuotantoeläinten alkuperäisistä luonnon esi-isistä tarpeeksi määritelläkseen, mitkä ovat eläinten välttämättömät tarpeet. Nämä käyttäytymistarpeet säilyvät hyvin samanlaisia vuosisadasta toiseen, vaikka eläin elää vankeudessa. Käyttäytymistarpeiksi luokittelen sellaiset mahdollisuudet toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä, ettei eläin sairastu ympäristöstään henkisesti tai fyysisesti. Sairastuminen ilmenee usein häiriökäyttäytymisenä niin lemmikki- kuin tuotantoeläimilläkin. Ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta myöhemmin lisää, joten jätän tässä kohtaa ajatuksen todellisten käyttäytymistarpeiden toteutumisesta eläintuotanto-olosuhteissa mietintään.

Toisena suurena eläinsuojelulain ongelmana näen sen lajierottelun. Eläinsuojelulaki sallii lajisorron mitä suuremmissa määrin. Sehän suorastaan antaa sille ohjeet; sikapykälä vastaan koirapykälä. Emakkoa on laillista pitää liikkumisen estävässä poikimishäkissä, mutta koiran häkittäminen on rikos. Tälle käytännölle, joka perustuu lakiin, ei laki tai tutkimustiedot anna järjellä selitettävää vastausta. Tälläinen eläinlajien erottelu tuotantoeläimiin- ja lemmikkieläimiin koskeviin säädöksiin on spesismiä. Koira ja sika ovat kumpikin kipua tuntevia, ajattelevia, tunteikkaita ja kokevia eläimiä. Entäpä lemmikkieläin ja tuotantolehmä. Naudalta on laillista viedä vasikka pois heti synnytyksen jälkeen. Lemmikkieläimen vieroituksesta laki taas määrää seuraavasti: "Pentuja ja poikasia ei saa vieroittaa emostaan liian varhain. Vieroituksen on tapahduttava sekä pentujen tai poikasten että emon hyvinvoinnin kannalta edullisimpana ajankohtana. Vieroitukseen valmistauduttaessa emolla on tarvittaessa oltava mahdollisuus päästä omaan erilliseen tilaan, jonne pennut tai poikaset eivät pääse. -- Nartulle on annettava mahdollisuus synnyttää rauhalliseen, mukavaan paikkaan, joka on sille etukäteen tuttu tai johon sen on annettu tutustua riittävän varhain ennen synnytystä. Nartulle, joka valmistautuu synnytykseen tai jolla on imetettäviä pentuja, on annettava mahdollisuus olla rauhassa. Synnyttäneellä nartulla on tarvittaessa oltava mahdollisuus poistua vapaasti pentujensa luota. Siitokseen käytettävällä nartulla ei saa teettää pentuja liian usein." 

Jokainen lemmikinomistaja toivon mukaan tietää, että lemmikille saattaa muodostua pitkäaikaisia traumoja tai käyttäytymisongelmia, mikäli vieroitus on tapahtunut liian varhain. Miksei näitä muodostuisi myös vasikalle? Lehmä saattaa joutua synnyttämään muiden lehmien läsnäollessa, eikä mahdollisuutta omaan rauhaan ole. Täysin laillista, mutta miksi?

Lain tulisi olla oikeudenmukaisuuteen perustuva. Meidän tulisi vähintään ulottaa lemmikkieläimille hyvinvoinnin takaavat säädökset myös tuotantoeläimille. Mikä tällaisen lain toteutumisen estää? Raha ja kulutus. Sillä kulutuksella, mikä yhteiskunnassamme on tällä hetkellä normaalia, emme ikinä voi taata eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia tai lajisyrjinnän poistumista. 

Laissamme kielletään tarpeettoman tuskan tuottaminen eläimille, mutta tapamme silti joka vuosi miljoonia eläimiä ilman minkäänlaista fysiologista tarvetta. Miten todellinen tarve määritellään, jollei se ole eloonjäämistarve? Eikö laki silloin pistä taloudellisen hyödyn elämän arvon ja moraalisuuden edelle? Suojelemmeko eläimiä todelliselta kärsimykseltä tuottamalla niitä vankeudessa vain omien makumieltymyksiemme vuoksi? Rakennamme tehotuotannolla ongelmia, joita emme pysty hallitsemaan, vaan laiminlyöntejä tapahtuu jatkuvasti. Mielestäni suurin suojeluteko tuotantoeläimiä kohtaan olisi jättää heidät ja heidän tuottamat eritteet pois ruokavaliosta. Sitä kipua, jota eläimet teurastettaessa ja eläessään tuotantoeläiminä kokee, ei meillä ole tarvetta heille tuottaa.

"Jokaisellahan on oikeus syödä, mitä haluaa". Aivan. Lihan ostaminen tai syöminen ei ole rikos, ei myöskään sen tuottaminen, eikä sen roskiin heittäminen. Tappaminen (muiden eläinlajien) on laissamme sallittua, samoin kuin eläinruhojen syöminen. Voit varmasti jatkaa lihansyöntiä ja eläintuotteiden kulutustasi huoletta, laki ei tule siihen puuttumaan vielä meidän sukupolvemme aikana. Mutta kuten jo totesin, laki ei ole kaikilta osin oikeudenmukainen ja moraalinen. Vaikka et siis koskaan rikkoisi lakia, voit silti tehdä epäeettisiä valintoja, jolloin et hyödynnä kykyäsi ajatella moraalisesti. Meidän tulisi saada tuota moraalista ajattelua henkiin yhteiskunnassamme ja kyseenalaistaa meille syötettyja normeja uusimpien tutkimustietojen valossa. Olemme liikaa sidottuina ajatteluun, jossa laki määrittelee hyvinvoinnin. Jo eläinsuojelupykälän tarkastelu osoittaa, ettei laki pelkästään ole kaikilta osin pätevä perustelu tehdä valintoja. Eikö olisi parasta tehdä valintoja, jotka ovat laillisia, mutta myös eettisiä, ympäristöystävällisiä ja terveellisiä? Lakiin voimme yhteiskunnassamme vaikuttaa hyvin hitaasti, eikä yksittäisenä ihmisenä lakipykälien oikeudenmukaistaminen ole mahdollista. Sillä välin, kun odotamme eläinsuojelulain parantamista, voimme kuitenkin mennä kauppaan ja tehdä omia valintoja. Nämä valinnat voivat laillisuuden lisäksi olla omia arvojamme tukevia; sellaisia valintoja, joiden takana ei ole tarpeettoman kärsimyksen tuottamista.